Hei

Miulla on mennyt aika hyvin viime aikoina. Tulin vaihteeksi käymään pohjalla. Tuntuu hölmöltä jauhaa samoista asioista täällä. Ruoka ei maistu, hengittäminen on vaikeaa, en kykene siivoamaan tai mihinkään muuhunkaan järjelliseen toimintaan. Oon ollu tyhmä ja antanut taas kaikkeni ihmissuhteille ja auttanut parhaani mukaan. Miten uudet kaverit ymmärtää, etten yhtäkkiä jaksakaan? Miten kukaan muukaan? Kuulostaa katkeralta (sitä olenkin), mutta miksei kukaan hoivaa miuta kuten mie hoidin äitiä monta vuotta? En osaa vaatia huolenpitoa koska pelkään että ihmiset hylkää ja väsyy.  Ei teidän tarvitse lukea näitä miun juttuja.. Kyllä ystävät on paljon jo auttanutkin. Miksi olen itse aina tekemässä kaikkea, vaikka tarvitsisin apua? Eikä kaikilla edes ole läheisiä, täytyy olla kiitollinen. Mie vaan... Tahtoisin että joku kävisi miun kanssa ruokakaupassa. Että uskaltaisin puhua myyjälle enkä ahdistuisi ja pelkäisi. Tai että ehkä joku harjoittelisi miun kanssa soittamaan puheluja. Tai tulisi viemään miut pihalle, kun ihmiset tuntuu uhkaavilta. Ehkä vähän lakaisisi lattiaa. Näyttäisi ettei elämä ole niin helvetin vaikeaa. Olisi tukena. Olisi vain tässä. Valitsin elää omillani, ja täytyyhän aikuisen pärjätä yksin. Mutta kun rohkaisen itseäni, ja tsemppaan että pystyn kyllä, pelko on silti voimakkaampi. Antakaa anteeksi tai jotain. Ei ne ole tekosyitä jos en pysty näkemään teitä tai tekemään jotain. Ja kun olen liian ylpeä puhumaan tällaisesta. Pelkään että miun avuttomuudelle nauretaan. Niin tällaista täällä vain. Enköhän saa kerätyksi voimia jotta pääsen leffaan illalla.