En taaskaa pääse lopputuloksee, joten tän voi skipata

Saatan toistaa aikasempia kirjoituksiani, pahoittelut siitä.

Eräs ihminen avasi taas kerran silmiäni. Suorastaan tarttui hiuksista ja käänsi pään oikeaan suuntaan.
Luulin, että oon vihdoin kohdannut ongelmani. Oikeastaan olen piiloutunut. Hiiviskelen varjoissa verkkaisesti, mutta varmasti, vastuuta karkuun. Ihmisten edessä ei ole varma ja kokonainen naisenalku, vaan haalistunut kelmeä kuvajainen. Vältän ottamasta kontaktia, koska pelkään tulevani torjutuksi. Joka ikinen ihminen haluaa vain pahaa miulle. Eikö kuulosta hullulta? Haluan vain pois, seuraavaan tilanteeseen jossa voin kiirehtiä ajatuksissani jo uuteen päivään.

Jos joku erehtyy tutustumaan miuhun, pitää hänet pikaisesti poistaa elämästä jottei hän ehdi tehdä niin ensin. Alan tahtomattanikin käyttäytyä luotaantyöntävästi tärkeitä ihmisiä kohtaan. Poikkeuksia on, suhteet jotka loin jo lapsuudessa. Niin, kukakohan täällä on se tunnevammainen?
Inhoamme yleensä toisissa niitä ominaisuuksia, joita emme tahdo hyväksyä itsessämme. En voi sietää sulkeutuneita, salailevia ja levottomia ihmisiä. Tai liian helposti ärsyyntyviä. Tai päättämättömiä.

Miulle on helppo uskoutua, koska en puhu mitään eteenpäin. Ahdistun, jos en tiedä jotain. Miun päässä on kaikki. Kuuntelijat ja tarkkailijat on vaarallista väkeä. Kukaan ei yleensä huomaa etten kerro itsestäni juuri mitään. Jonkinlaisen kieroutuneen vallantunteen siitä saa. Elämä ei ole mitään peliä, voisiko joku kolauttaa vaikka tuolilla päähän että sen sisäistäisin. Oikeasti en puhu itsestäni, koska pelkään etten ole kiinnostava.
Enkä oikeastaan ole niin huomaamaton mitä luulen. Kerta kaikkiaan epäonnistunut vuorovaikutustyyli. Mitä ihmettä pakenen, mihin olen menossa? Miun pitäisi olla täydellinen ennen kuin kelpaan muille. Mutta arvatkaas kuka sen vaatimuksen on asettanut? Miksei miun aivoissa vois olla nollausnappia, sillä en löydä tän vyyhdin päitä enää mistään.

Itseasiassa keksin, minne olen matkalla. Takaisin pohjalle. Valo ja toivo alkoi pelottaa niin kovasti, että kipitän turvalliseen kolooni. Paikallaan pysyminen ei tule edes kysymykseen. Silloin pitäisi ajatella ja kohdata itsensä. Siis ajatella oikeita asioita, ei kierrellä turhantärkeästi niiden ympärillä. Kuten tässä tekstissä kivasti jaarittelen. Tulee viisas vaikutelma ja pikkusieluinen kirjoittaja on tyytyväinen itseensä. Näin hienosti kerron ongelmista internetissä, nyt kaikkien pitäisi huomata ja rynnätä auttamaan. Varsinkaan kun yhtään apua en tarvitse, niin ylväs ja vahva on egoni. Kaikki peittää vain uhmakkuutta, joka haluaisi olla oman itsensä herra.

Elsa on ehkä samaistuttavin Disney -hahmo ikinä.