Aattelin vähä kirjotella enne ku kaveri tulee töistä ja sinne pääsee iltaa viettelemään. Aattelin kans tehä Saksa -postauksen, vähän aloitin, mutta jotkin kokemukset latistuvat liikaa kun ne pukee sanoiksi. Aattelin myös ryhtyä auttamaan erästä vanhempaa rouvashenkilöä puutarhanhoidossa, mutta lykkään jatkuvasti hänelle soittamista.
Katsottiin eräs päivä Ainon kanssa leffa nimeltä Little Miss Sunshine. Se oli aika ihana. Eniten jäi mieleen tytön isoisän sanat: "häviäjä on se joka pelkää epäonnistuvansa eikä edes yritä." Mie voin tunnustaa olevani aikamoinen luuseri.
Paitsi yhdessä jutussa oon tullut rohkeaksi. Katson silmiin (ihan "tavallisissa" kohtaamisissa, kuka suuren häpeän tai painostuksen alla voisikaan). Hämmennyn kauheasti, jos joku ei katso. Vaikka itsekin olin samanlainen. Ja otsaan tulee hurja huoliryppy, kun kohtaan surulliset tai pelokkaat silmät, vaikka tunnetta ei muuten ois aistittavissa.
Päätin tässä taannoin nukkumaan käydessäni, että alan puhua vahvalla ja kuuluvalla äänellä. En ole kuitenkaan edes yrittänyt. Pelkäisin olevani liian voimakas jos niin tekisin. Välillä en tahtoisi puhua ollenkaan. Höpisinköhän tästäkin jo aiemmin? Olisin todella onnellinen, jos joku osaisi opettaa miuta. Jossakin turvallisessa paikassa, ettei heti pelottaisi.
Tässä oli pari aika pahaa päivää. Jotka kului vain selviytymiseen. En haluaisi edes välittää voinko hyvin vai huonosti. Suunnittelen aina etukäteen, että joo, huomenna varmasti voin paremmin koska sitä ja tätä. Juuri tällä ohikiitävällä hetkellä oloni on mainio. Valvottu yökin takana. Ehkä se väsymys iskee. Koetan hellittää päänsisäisistä rutiineistani ja pakonomaisesta tarpeesta koettaa pitää vakaata ja hyvää oloa yllä.
Ai joo, sain toimintaterapeutilta runokirjan valmistujaislahjaksi (etukäteen). Mussuteltiin yhessä munkkia ja kahvia myös. Sillä kerralla istuin hetken vain hymy korvissa. Nauratti ja samalla nolotti kamalasti. Niin paljon hän miuta muisti. Joskus vielä osaan iloita ilman epäilyä. Hän myös kysäisi, että tunsinko olevani Saksassa vapaa. Vapauden tunnetta olin usein kaivannut. Ei, en tuntenut.
Kuitenkin, vapauden kirvoittama virne tuntuu kasvoillani pieninä satunnaisina läikähdyksinä. Olen alkanut vapauttaa itseäni omista kahleistani. Sitä ilkikurisuutta, keveyttä, uteliaisuutta. Pikkuisina hetkinä olen itsestäni ylpeä, vaikka muut eivät miuta käsittäisi. Kyllä sen tietää itse jos on vähän kummallinen. Vähän hömelö ja omissa maailmoissaan. Outolinnut laulavat kirkkaimmin, kun heidät hyväksytään, vaikka heidän korkealentoiset juttunsa kiitäisivät raketilla ohi.
 |
| Hehe, miul on fiilis et Ainol oli tää plokissa joskus :3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti