Anteeksi että olen surullinen

Hei taas. Valmistujaiset oli viikko sitten. Se oli kaunis päivä. Oon ollu paljon kavereitten kanssa. Matkustellut ja koettanut siivota. Hakenut töitä. Hymyillyt ja ollut ylpeä itsestäni. Kertonut huolistani terapeutille ja nauranut siihen päälle. Olinpa taas höpsö.
Nyt nukun taas yksin. Ja sattuu niin kovasti. Tuntuu että vain satutan ja ajan ihmisiä pois. Alan itkeä kun näen naapureiden askarteleman kortin. Kun he koettavat jutella miulle. Tahtoisin niin paljon olla onnellinen ja kiitollinen. Arvostan ihmisten välittämistä niin paljon etten kestä. Se ei ole teidän syy että olen mitä olen. Ettei iltaisin enää voimat riitä nostamaan suupieliä. Päätin onnistua. Olla pirteä ja reipas. Silti pelkään etten onnistu. En jaksaisi olla enää surullinen. Pelkään tulevaa työhaastattelua niin että oksettaa. En sovi myyjäksi. Olen liian hiljainen ja pelokas. Hyvinä päivinä olen rohkea ja iloinen. Miksi se on miulle niin tärkeää? Pelkään menettäväni kaiken ja itseni jos en ole ystävällinen ja mukava. Tiedättehän te sen jo. Se on niin valtava kuoppa jonka reunalla keikun. Epäonnistuminen on jotakin sietämätöntä. Koska häviän ja epäonnistun aina. Joka kerta päätän onnistua ja nostan toiveet korkealle. Mutta kun se aina tapahtuu. Samalla valmistaudun siihen ja samalla en tahtoisi hyväksyä sitä.
Ikävöin ja välitän. Olen pahoillani. Opettelen.
Voisinpa vain kuunnella ja ihailla. Sydän on kipeä. Rakkaita on liikaa. Yhtäkään ei voisi enää menettää mutta kiintyy yhä enemmän ja enemmän. Tunteita jotka ovat yksin minun. Päiväuniani. Kuinka voin osoittaa ne lempeästi. Kateus, kylmyys, ylpeys. Silloin olet eniten rakastettu. Sinua pelkään eniten.
Kuinka kukaan jaksaisikaan jakaa saati ottaa vastaan mitään näin monimutkaista?

Antakaa miun pitää arvoni. Tämä ei ole itsestäänselvää. Miulle se on totuus. Miksi vakuuttelen?
Olen ikuisuusprojekti.