Mie onnistuin eile hajottaa puhelimen näytön sillee et se on nyt iha violetti. Oli ihan mukava ilta, vaikkei alkomahooli piristäny mieltä melkee ollenkaa. Tosi lagisen päivän päätteeksi päätin purkaa ajatuksia. Arvostan tosi paljon sitä ku jaksat lukee miun juttuja.
Kaikki tuntuu taas niin turhalta. Ihmisten kanssa haluaisi puhua asioista ihan kunnolla, mutta harvoin kukaan viitsii. Miksen voinut syntyä tyhjäpäiseksi tampioksi kelle riittää asiat just niin kun ne on?
Odotan huimaa suosiota ja kannanottoja mielipiteilleni.
Tuntuuko oikeasti kenestäkään elämä helpolta ja selkeältä? Epäilen vahvasti. Mie oon aina koettanut mukautua muiden toiveisiin ja vääränmalliseen muottiin. Tiesin mitä psykiatrit miun testeiltä odotti ja koetin välttää kaikkea synkkää tai normaalista poikkeavaa, vaikka se olisikin ollut oikea ajatukseni. En voinut saada diagnoosia masennuksesta, sillä se olisi ollut liian vaikeaa perheelleni. En ymmärrä mitä miun hyödytti pyristellä yksinään, se oli pelkästään turhauttavaa.
Olin sitä paitsi vastuussa äidistäni ja hänen vakavasta masennuksestaan. Mukava sairaus meillä suvussa. Vannoin itselleni, etten joudu samanlaiseen tilaan.
Salasin kaiken ulkopuolisilta, selvähän se oli. Kieltäydyin kavereiden kutsuista jotta voisin käydä koulun jälkeen osastolla äidin luona. Se ei tuntunut mitenkään erilaiselta kuin muidenkaan lasten elämä. Mie oon ollut suurimman osan lyhyestä ajastani täällä jotenkin tekemisissä psykologien ja sen kaltaisen ympäristön kanssa (olipas epämääräisesti sanottu). Uskon että niin on moni muukin, mutta se ei tule puheeksi.
Se toi turvaa miulle. Tutut ihmiset ja aina yhtä kilttejä. Vanhempien ero oli pelkkä helpotus riitaisalle perheellemme, vaikka sen takia jouduinkin tutkimuksiin. Oireilin vahvasti kuulemalla ja näkemällä asioita mitä muut eivät. Se oli pelottavaa. Kuolema oli koko ajan läsnä harhoissani. Äitini kuitenkin jaksoi onneksi pitää miusta huolta ja pistää miut hoitoon. Pelkään vielä nykyäänkin, että sama ongelma palaisi. Tarkistan välillä varmuuden vuoksi, ettei asunnossani ole ketään ylimääräisiä.
Koetin nuorempana pysyä mahdollisimman näkymättömänä ja sopuisana ikäisteni keskuudessa. Kavereiden pilkalle en osannut kuin nauraa vaivaantuneesti. Torjuin ystäväni, koska hän oli kiusattu. Tuntui kuin koko maailma olisi kaatunut päälle, jos jonkun huomio olisikin kiinnittynyt minuun. Pelkäsin kulkea missään, pelkäsin tehdä mitään, pelkäsin puhua mitään. Olin ahdistuksen ympäröimä.
En nykyäänkään pysty olemaan painostavissa tilanteissa. Muutaman kerran miuta on alkanut ahdistaa koulussa ja halusin vain juosta pois, mutta pidin sitkeästi roolia yllä.
Joillekin "tavallinen" elämä ja oleminen on aivan itsestäänselvää, joillekin sen saavuttaminen on ollut todellinen taistelu. Sain olla oma itseni joissakin ihme ryhmissä, johon miuta tungettiin. Kävin viikoittain piirtämässä ja selvittämässä mikä piirrokseni syvempi merkitys oli, tai valokuvaamassa tunteitani.
Hiljattain olen onnistunut käymään läpi vaikeita asioita. Olin kerran diagnosoitu sellaiseksi, etten pystynyt tuottamaan ja ilmentämään vihaa lainkaan. Ei ole onneksi sellaista ongelmaa enää. Mie en ole sama ihminen kuin silloin, olen palannut sellaiseksi kuin aivan pienenä lapsena olin (heh). Uteliaaksi innostuvaksi ailahtelijaksi. Tuntuu niin hyvältä tuntea ja näyttää kaikkia tunteita mitä onkaan olemassa. Jos miuta kiukuttaa niin ärjyn kyllä, jos olen iloinen niin naama punaisena hörötän kaikelle (lol). Muiden mielipiteet toki vaikuttavat, mutta en ole jatkuvasti jännittynyt kuten aiemmin. Niitä tunteita tosiaan on patoutunut niin paljon että tunteilen monen vuodenkin edestä. :D
Tästä tuli nyt tällainen "kun minä olin nuori" -tarina, vaikka pintaraapaisu olikin. Suon itselleni oikeuden olla edes hivenen ylpeä siitä, että olen iha perus muikkeli. Tapahtumien takia kiinnostuin opiskelemaan psykologiaa, jottai ymmärtäisin paremmin itseäni ja esimerkiksi äitini käytöstä. Haluaisin myös auttaa muita vastaavien asioiden parissa kamppailevia ihmisiä. Omista kokemuksista saan viisautta moiseen!
 |
| Tän hetkistä lukemistoa |
