Mie onnistuin eile hajottaa puhelimen näytön sillee et se on nyt iha violetti. Oli ihan mukava ilta, vaikkei alkomahooli piristäny mieltä melkee ollenkaa. Tosi lagisen päivän päätteeksi päätin purkaa ajatuksia. Arvostan tosi paljon sitä ku jaksat lukee miun juttuja.
Kaikki tuntuu taas niin turhalta. Ihmisten kanssa haluaisi puhua asioista ihan kunnolla, mutta harvoin kukaan viitsii. Miksen voinut syntyä tyhjäpäiseksi tampioksi kelle riittää asiat just niin kun ne on?
Odotan huimaa suosiota ja kannanottoja mielipiteilleni.
Tuntuuko oikeasti kenestäkään elämä helpolta ja selkeältä? Epäilen vahvasti. Mie oon aina koettanut mukautua muiden toiveisiin ja vääränmalliseen muottiin. Tiesin mitä psykiatrit miun testeiltä odotti ja koetin välttää kaikkea synkkää tai normaalista poikkeavaa, vaikka se olisikin ollut oikea ajatukseni. En voinut saada diagnoosia masennuksesta, sillä se olisi ollut liian vaikeaa perheelleni. En ymmärrä mitä miun hyödytti pyristellä yksinään, se oli pelkästään turhauttavaa.
Olin sitä paitsi vastuussa äidistäni ja hänen vakavasta masennuksestaan. Mukava sairaus meillä suvussa. Vannoin itselleni, etten joudu samanlaiseen tilaan.
Salasin kaiken ulkopuolisilta, selvähän se oli. Kieltäydyin kavereiden kutsuista jotta voisin käydä koulun jälkeen osastolla äidin luona. Se ei tuntunut mitenkään erilaiselta kuin muidenkaan lasten elämä. Mie oon ollut suurimman osan lyhyestä ajastani täällä jotenkin tekemisissä psykologien ja sen kaltaisen ympäristön kanssa (olipas epämääräisesti sanottu). Uskon että niin on moni muukin, mutta se ei tule puheeksi.
Se toi turvaa miulle. Tutut ihmiset ja aina yhtä kilttejä. Vanhempien ero oli pelkkä helpotus riitaisalle perheellemme, vaikka sen takia jouduinkin tutkimuksiin. Oireilin vahvasti kuulemalla ja näkemällä asioita mitä muut eivät. Se oli pelottavaa. Kuolema oli koko ajan läsnä harhoissani. Äitini kuitenkin jaksoi onneksi pitää miusta huolta ja pistää miut hoitoon. Pelkään vielä nykyäänkin, että sama ongelma palaisi. Tarkistan välillä varmuuden vuoksi, ettei asunnossani ole ketään ylimääräisiä.
Koetin nuorempana pysyä mahdollisimman näkymättömänä ja sopuisana ikäisteni keskuudessa. Kavereiden pilkalle en osannut kuin nauraa vaivaantuneesti. Torjuin ystäväni, koska hän oli kiusattu. Tuntui kuin koko maailma olisi kaatunut päälle, jos jonkun huomio olisikin kiinnittynyt minuun. Pelkäsin kulkea missään, pelkäsin tehdä mitään, pelkäsin puhua mitään. Olin ahdistuksen ympäröimä.
En nykyäänkään pysty olemaan painostavissa tilanteissa. Muutaman kerran miuta on alkanut ahdistaa koulussa ja halusin vain juosta pois, mutta pidin sitkeästi roolia yllä.
Joillekin "tavallinen" elämä ja oleminen on aivan itsestäänselvää, joillekin sen saavuttaminen on ollut todellinen taistelu. Sain olla oma itseni joissakin ihme ryhmissä, johon miuta tungettiin. Kävin viikoittain piirtämässä ja selvittämässä mikä piirrokseni syvempi merkitys oli, tai valokuvaamassa tunteitani.
Hiljattain olen onnistunut käymään läpi vaikeita asioita. Olin kerran diagnosoitu sellaiseksi, etten pystynyt tuottamaan ja ilmentämään vihaa lainkaan. Ei ole onneksi sellaista ongelmaa enää. Mie en ole sama ihminen kuin silloin, olen palannut sellaiseksi kuin aivan pienenä lapsena olin (heh). Uteliaaksi innostuvaksi ailahtelijaksi. Tuntuu niin hyvältä tuntea ja näyttää kaikkia tunteita mitä onkaan olemassa. Jos miuta kiukuttaa niin ärjyn kyllä, jos olen iloinen niin naama punaisena hörötän kaikelle (lol). Muiden mielipiteet toki vaikuttavat, mutta en ole jatkuvasti jännittynyt kuten aiemmin. Niitä tunteita tosiaan on patoutunut niin paljon että tunteilen monen vuodenkin edestä. :D
Tästä tuli nyt tällainen "kun minä olin nuori" -tarina, vaikka pintaraapaisu olikin. Suon itselleni oikeuden olla edes hivenen ylpeä siitä, että olen iha perus muikkeli. Tapahtumien takia kiinnostuin opiskelemaan psykologiaa, jottai ymmärtäisin paremmin itseäni ja esimerkiksi äitini käytöstä. Haluaisin myös auttaa muita vastaavien asioiden parissa kamppailevia ihmisiä. Omista kokemuksista saan viisautta moiseen!
 |
| Tän hetkistä lukemistoa |
kauhea kun alkoi itkettää.ihanaa että sulla alkaa rullaamaan paremmin, tuo tarina muistutti hyvin paljon niitä fiiliksiä mitä pakko-oireinen häiriö on mulle tuottanut. oot niin rohkea kun kirjotat omalla nimellä, oot oma itses, eheä, sama ihminen kaikille. jatka samaa rataa.
VastaaPoistaMiuta alkaa itkettää siun kommentti! <3 Ja oon pahoillani siu omasta vaivasta, ei varmaa helpota elämää.. :( Sie oot myös upea siitä huolimatta, ja ajan kanssa selviää. Kiitos!
PoistaMutta kun elämä on helppoa ja selkeetä. Sie synnyt ja kuolet.
VastaaPoistaSinä joko olet tai et ole.
Ihmiselle on kyky keksiä itselle ongelmia siellä, missä ei niitä oikeasti ole.
Suurimman osan ihmisen itseteettämistä sisäisistä ongelmista on korjattavissa asenteella.
Psykologiset ongelmat eivät ole niinkään ongelmia.
Pelko on itsepuolustusmekanismi, jolla ihmisen alitajunta varoittaa ja valmistaa ihmistä lähestyvästä vaarasta.
Mutta mistä tietää onko vaaraa tai ei? -That, is the quest.
Ihminen pelkää kun ei tiedä- Ei tiedä, että onko asia vaarallinen tai ei, onko siellä mitään, mikä pistää henkesi vaaraan.
Mutta samalla tavalla kun ihminen pelkää silloin, kun ei tarvitse, niin ihminen ei pelkää silloin, kun olisi vähän tarvetta olla varovaisempi. Silloin ihminen on varma ja vakuuttunut siitä, että kyll'ä hän tästä selviää.
ainahan ei voi olla ihan varmana vakuuttunut siitä, että vaaraa ei ole, mutta voit käyttää järkeä. Pohtia rationaalisesti, että kuinka todennäköistä olisi, että salama iskisi juuri sinuun. Tai että jokin piiiikkku pikku pikku hämähäkki tappaisi sinut, vaikka myrkyllisiä hämiksiä suomessa ei ole... Tai että joku haamu olisi asunnossasi... Come oon, grow up. There is no such things as ghost.
Tietty on se helppo minun sanoa, koska vaan voin.
Mutta jos minä voin sanoa näin täydellä varmuudella, niin miksi sinä et pystyisi siihen?
Kukaan ei pysty korjaamaan psykoologisia ongelmia, paitsi kuin sinä itse. Jakoavainta ei saa tungettua päähäsi, ei edes raamatun avulla.
Vaan ongelmat katoaa päästäsi, kun sinä saat tiedon.
Luottamus ja usko eivät ole asioita, joista voit olla varma, sillä aina voi pettää ja pettyä.
Mutta sinä, itse, voit päätellä omilla aivoillasi, että olet olemassa.
Kaiken muun sinä opit. Opit mikä on turvallista ja varmaa ja mikä tappaa tai tekee kipeää. Joskus saatat kokea asiasta ikävän puolen, joten vältät sitä. JOskus asia voi olla tosi traumatisoivaa, ettet haluu sitä kokevan uudestaan, vaikka asia on muuten harmiton. Sinä et vaan ole enää varma, tai vakuuttunut siiitä, että jokin asia on turvallinen.
Tietty kaikki tappaa, jopa vesi, ilman mitä ei pystyisi elää. Kuitenkin ihmiset ovat oppineet elämään sen kanssa. Muuten ei oikein pärjää elämässä.
Pätät pätä pätä. Hanki tietoa itse, äläkä luota, sillä muuten ajoittain joudut pettymään. toivottavapläjäys propagandaa antoi uusia näkökulmia. Tai jotain...
Mutta kirjotan anonyyminä, Yoloo!
Haha en toki arvaa kuka vastaa näi perusteellisesti ;) Just sen takia miekii tääl oon vielä järjissäni, ku ymmärsin et kaikki on miun omasta päästä lähtöisin. Mie taas en ymmärrä miten sie pystyt olemaan niin varma ettei mitään tollasta oo tai et ihmisten ongelmat ei oikeesti oo ongelmii vaa ne voi tost noi sivuuttaa jos vaa on järkevä? Ihailen tollasta kykyä. Miten mie voin olla varma, ettei joku tyyppi tuu tappaa miuta tai auto aja tahallaa miu päälle jos oon ite nähny sen omilla silmillä? No en toki oo noussu kuolleista mut ehkä tajuat pointin. Kiitos kommentista, miun pitää ajatella tätä viel enemmän. Siulla on hyvä näkemys, vaikka en pystykää sisäistää sitä.
PoistaIhanasti kirjotat, kyyneleet valui poskille :< toivottavasti kaikki on helpompaa nyt ja tulevaisuudessa! <3
VastaaPoistaMiulla on kans välillä tosi vaikeeta puhuu ees läheisimmille ystäville, tuntuu ettei kukaan kuuntele, ketään ei kiinnosta ja kun koulussa yritän jotain sanoa kukaan ei kuule...Oon tuohon kyllä jo tottunut, ja hyväksynyt että oon selkeesti porukan ulkopuolella. Joskus tuntuu, että ongelmani on tosi pieniä ja turhia, ei niistä kannata puhua. Pelko on koko ajan sisälläni. Tosi useesti on paha olla, mutta kenellekkään ei oikein voi puhua. Kamala tunne.
Kiitos <3 On ainakin nyt, ja eiköhä parempaa päi olla menossa. :) Joskus onki helpompaa puhua tuntemattomalle, siin ei ns. tarvii pelätä menettävänsä ihmistä tai sitä mitä hää ajattelee siusta. Läheiset yleensä haluais kuunnella eikä tietenkää torjua siun hätää. Ehkä sie et oo löytäny oikeenlaisia ihmisiä ympärilles, jos tunnet olos ulkopuoliseks? Vakavammista asioista voi koittaa puhuu koulun ulkopuolella, jotkut on sillo ihan eri ihmisiä. "Pienet" ongelmat kasvaa jos vähättelet niitä ja piät itelläs. Ei kukaan muu voi määritellä siun ongelmien tärkeyttä, onhan ne tosi tärkeitä jos siulla on paha olla!! Paljon voimii siulle ja yritä rohkeesti pyytää apua, mie uskon et löydät oman paikkas ja ratkasuja <3
Poistatiesin jotai siun menneisyydest mut en ikinä oo tienny et mitä tarkallee sie oot käyny läpi...oot ihana ja vahva ihmine ! *fighting* -janina
VastaaPoistaAww voi siuta kiitos <3 Kaikillaha meillä on vaikeet aikansa. Sie ja muut lukiossa ootte merkinny miulle enemmä ku uskotkaa. :)
PoistaFacebook tilapäivitystesi kautta päädyin tänne, miun on hyvin vaikea käsittää miten avoimesti pystyt kirjoittamaan kaikista asioista mitä olet kokenut, uskomatonta ja mahtavaa. Omasta kokemuksesta voin todeta, että ystävyys ja lähipiiri on paras lääke lähes kaikille ongelmille, puhuminen kannattaa! Nostaisin hattua jos sellainen olisi päässä :)
VastaaPoistaMoni muuki on varmasti kokenut ja kannustan vaa avoimesti puhumista. :) kiitos kaunis! Kyllä voi ilmankin niitä selvitä, vaikka tosi iso apu ovatkin.
Poista