Uskosta

Miksi kuvaan itseäni kun en osaa näyttää ihmiseltä?

Ja niin maanantai ei ollut taaskaan myöhässä. Auringon valo pilkahteli syksyiseltä taivaalta ja Eerika päätti vähentää päihteiden käyttöä.
Koulussa uskonnontunnilla oli tällä kertaa vierailu vapaakirkon tiloihin. Ollaan käyty kiertelemässä kaikenlaisia paikkoja, mutta tämä oli lähimpänä omaa kirkkotottumustani. Eli vapaata yhdessäolemista.
Aiemmin olin todella uskontovastainen, enkä ymmärrä miten ajauduin isoskoulutukseen riparin jälkeen. Ei sitä tule edes ajatelleeksi, että joku voisi luokitella minutkin uskovaiseksi nuoreksi.

Luterilainen kirkko ei ole pahemmin kylpenyt suosiossa viime aikojen Suomessa. Vaikka en heteroksi tunnustaudukaan, ei seurakunnan toiminnassa mukana oleminen ole tuottanut päänvaivaa. Miulle on ihan arkipäivää käydä kirkolla joskus kolmekin kertaa viikossa. Joko vedän kerhoa, kuuntelen kertomuksia jumalasta tai hengailen muuten vain.

Kirkon yläkerran tiloista on muodostunut miulle eräänlainen koti, vaikka kuulostaisi kuinka kliseiseltä tahansa. Aina kun menen nuorteniltaan tai isoskoulutukseen, tiedän että miut hyväksytään juuri omana itsenäni. Miulta ei odoteta mitään suorituksia tai tietynlaista käyttäytymistä, vaan joka kerta joku hihkaisee iloisen vastaanoton kun sinne vaivihkaa pujahdan.

Tsemppailin itteäni hissantunnilla tulevaan hommaan

Outoa tilanteesta tekee sen, etten tiedä missä uskossa olen vai olenko missään. Ei siitä juurikaan puhuta. Elämässä on tärkeää kyseenalaistaa asioita, joten miksei uskoakin? Kirkolla kaikki olettavat minun olevan evankelisluterilaisen opin mukaisessa uskossa, epäilystä ei edes tarvitse ottaa esille. Toisaalta uskon Jeesukseen, toisaalta sielunvaellukseen ja jälleensyntymään, mutta miulle "jumala" on vuoroin kohtalon johdatusta vuoroin epämääräisiä energiavirtoja.

Uskonto on vähän sama kuin kouluruoka. Yleisesti se saa nenät nyrpistymään, mutta siinä eletään sellaisella whatever -meiningillä. Harvoille se tuo todellista iloa, mutta kyseiset henkilöt ovat sitäkin kiitollisempia. Toiset karttavat aivan kokonaan ja jotkut vastustavat vaatimalla muutosta. Ehkä harjoittelen vielä tätä vertauksien keksimistä.

Miun tuntemani uskovaiset ihmiset ovat suvaitsevia, rohkeita ja humoristisia. Varsinkin isoskoulutuksissa raamatusta voi oppia jotain ihan käytännön elämää varten. Kirkolla pääsen miettimään asioita, mitä en muutoin ehdi tai viitsi ajatella. Siellä tuntee, ettei sydäntä painavien asioiden kanssa ole yksin.

Oon erittäin kiitollinen nuorisotoiminnalle ja kaikille ihanille seurakunnan ihmisille, ilman heitä en olis kasvanut samalla lailla ihmisenä.

xx