Ironista, mihin se miun motivaatio katos (taas).
Abivuosi on sitten alkanut. Vihdoin kun käsitin, ettei lukio ole miun paikka, pitäisi alkaa opiskella ihan tosissaan. Nukuin huonosti ja ketutti enemmä ku mikään nousta kouluun. Maanantaina vähän juhlistettiin tätä itse paholaisen tapahtumaa, mistä seurasi ei-niin-hohdokas olo, mutta oli se sen arvoista. En ala sen suurempia pahoittelemaan, jos (älä mene lukioon) vali(s)tukseni kuulostaa liioitellulta.
Eniten ärsyttää, ettei kukaan voi auttaa tällaisissa asioissa. Tajusin että se juuri on miun ongelma. Kaikki pitää tehdä aina itse eikä koskaan pyytää apua. Miksen vaan vaihda opiskelupaikkaa, miksen pänttää kirjoja pikkutunneille, miksi annan lahjani valua hukkaan?
Koko koulunkäynti on muuttunut miulle ongelmaksi. En viihdy suuressa ihmisvilinässä tai paikallani monta tuntia päivässä. Teen asioita mielummin käsilläni kuin aivoillani (minkä varmasti huomaa). Tahdon olla esillä mutta en huomiota herättävästi. Haluan tulla toimeen ihmisten kanssa, toisaalta en jaksaisi mukautua. Miun ristiriitainen luonne ei sovi koulumaailman rooliasetteluihin. Pyrin pysymään näkymättömissä janoten samalla suurta kunniaa ja mainetta.
Jos miulla ois kanttia osoittaisin mielipiteeni kaikille avoimesti. Toisaalta en voi syyttää tilanteesta muita kuin itseäni. Pään sisällähän nää kaikki jutut pyörii. Koulu on ihanaa, huraa. Vain asennetta muuttamalla ongelma on ratkaistu. :)
Tekstin täytyy aina olla vaikuttava. Toivottavasti herätän vastenmielisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti