Dysthymia

Miksi minun pitäisi uskoa likaisia valheitasi, jotka hymysi taa piilotat? Haluat vain suojella minua, sanot, suojella meitä. Emme ole enää tiimi, emme koskaan olleet muuta kuin pillipiipari ja hänen surkea hiirensä. En juokse syliisi peläten maailmaa, sitä kuvaa jonka rakensit niin suurin ja vanhurskain elein että minua oksettaa.

Sinä et tarvitse muita rakas. Jää luokseni. Pidän sinut turvassa ilkeiltä ystäviltäsi. 

Mutta mutta, tuo mekko tekee hallaa muodoillesi, parasta lähteä vain kotiin. Ostin sinulle suklaata kulta. 

Miksi tulit takaisin? Sinä yksin et ole mitään, ilman kohdetta ivalliselle mulkoilullesi, ilman nöyryytettävää ihmisriepua olet vain mauton ja väritön muisto! En pelkää murskata jalkaasi oven välissä. Tunnen enää silmitöntä inhoa. Sinä väitit, että ansaitsin ne kaikki veitseniskut ja lyönnit. Makasin lattialla anellen armoa, nikotellen elimistöni kuivuttua kyynelistä.

En päästä sinua. Rakastan sinua niin paljon. Sinä tarvitset minua, et voi jättää minua. 

Kiitos näistä vuosista. Kirjoitan sinulle.