Muistelen yhä kuinka noin puolitoista vuotta sitten eräänä kesäpäivänä ihan vahingossa ihastuin. En ole tuntenut mitään yhtä pyyteetöntä ja viatonta sen jälkeen.
Sekaannuin myöhemmin aivan väärään ihmiseen. Olemassaoleva rakkauteni alkoi palaa loppuun samalla kun sytytin ensimmäisen savukkeeni. Joku pitäisi minusta. Minusta, ihmisestä joka varoi jokaista henkäystään kuin peura ajovaloissa. Joka nöyrtyi muiden edessä hyvittääkseen olemassaolonsa. Tällainen epäonnistunut taakka sai tilaisuuden antaa kaikkensa yhtä ihmistä varten. Ensihuuman jälkeen olin koukussa. Rakkaus muuttui suoritukseksi. Olinko todella niin sokea? Kuinka se olinkin aina minä joka sai aikaan kaikki virheet. Hän oli täydellinen. Niin helppoa oli huijata hyväuskoista. Se tunne, kun näytät haavoittuvimmat puolet itsestäsi ja toinen vain leikkii, kunnes "en voikaa leikkii sun kaa ku et ollu sellanen mitä kuvittelin".
Meidän perheessä aikuiset ei rakastaneet toisiaan. Pikkutytölle parisuhteen malli oli viina, lääkkeet ja kyyneleet. Silti se jaksoi aina uskoa. Joskus se löytäisi oman prinssin ja eläisi onnellisena.
Sisimmässäni tiesin, etten ansaitsisi olla rakkauden kohteena. Joka päivä pyristelin eteenpäin siivet maahan tallottuina. En ymmärtänyt kuinka väärä tapa se oli rakastaa. Jälleen olin alistunut miellyttämään. En ollut enää rakastaja, pikemminkin palvelija. Syyttää sitten toista, kun on itse sallinut kaiken sen kohtelun.
Nykyään olen kuitenkin saanut toivoni takaisin rakkauden suhteen. En enää koskaan unohda ystäviäni, jotka kantoivat ja nostivat minut pohjalta. Monesti vuosien varrella. Olen kiitollinen ihmiselle, joka pelasti kykyni rakastaa. Olin vannonut, etten koskaan rakastuisi. Olin niin katkera. Ehkä olen vieläkin. Minun on vaikea hyväksyä, etten voi luottaa ihmisiin kevein sydämin kuin vasta ajan kanssa. Löysin kuitenkin jotain mistä olin unelmoinut. Ihmisen, jonka rakkaus ei muuttuisi vihaksi. Tiedän olevani sen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti