Tavanomaista ajatusten pyörittelyä

Moi kaikille. Nyt kun riparijutut sun muut hulinat on paketissa voisin vähän kirjoittaa.

Olen vähän hukassa asian kanssa joka on iso osa miuta. Siis tän homouden. Luulin olevani ihan sinut sen kanssa mut en tiedä. Lähinnä se tuntuu vaan tavalliselta ja siksi onkin outoa varoa puheitaan tai kohdata kummastuneita katseita. Toisaalta aloin miettiä että jos tykkäänkin miehistä ja vaan kuvittelen. Olihan seurustelu pojan kanssa ihan kivaa sellasta helppoa ja mukavaa. Ehkä elän sellaisessa valheessa että suuremmat tunteet on kohdistuneet naisolioihin. Aivan niin, jos hommaan jonkun miehen kaikki on tyytyväisiä. Sitä olisi helppo "esitellä". Oon kuitenkin tosi pettynyt aina kun ajattelen näin. Tuntuu että pitäisi niin sanotusti tyytyä johonkin. Ei sillä olen aidosti pitänyt niistä ihmisistä keiden kanssa olen ollut. Miksei tää vois olla normaalia ja helppoa... Kyllä miekin tahtoisin tulevaisuudessa kiertää kaikki kissanristiäiset ja kasvattaa muksuja omakotitalossa puolison kanssa.

Onko kaikki muut tällaiset naiset sellaisia jotka ei tahdo lapsia tai joille muuten vain on niin luontaista? Niin ja en tahdo tehdä tästä numeroa enää. Ennen tuntui hienolta kehuskella että tykkää tytöistä. Ehkä olin tyhmänylpeä, ihmisten suhtautumiseen se tieto vaikuttaa kuitenkin. Joidenkin siis. En mielelläni enää oikeastaan kerro sitä tuntemattomille. Tahtoisin niin kovasti puhua äidille tytöistä joista olen kiinnostunut. En vaan pysty. Enkä isälle varsinkaan. Mie tiiän miten paljon hän toivoo miulle hyvää miestä ja perhettä. Toisaalta olen tosi pahoillani siitä mitä olen. Toisaalta miuta surettaa miksei ihmiset voi arvostella miuta itseni puolesta eikä jonkin ominaisuuden.

Nyt loppui ajatus... Jatkan ehkä joskus

En tiedä mikä on vaikeempaa se että muistaa vai se että jotain unohtaa

Halojaa

Ihan ekaksi tällainen oivallus: töykeät ihmiset on sata kertaa miellyttävämpiä kuin ne jotka esittää ystävällistä.

Mie tulin eilen kotiin riparilta. Oli taas ihan mahtava leiri. Jouduin ylittämään omia rajoja. Vaikka välillä oli ikävä kotiin oli tosi hyvä fiilis. Tutustuin ihaniin ihmisiin. Tunsin onnistuvani työssäni. Mutta en ole enää 15-vuotias ja koko ajan ajaudun kauemmaksi. Ei itkettänyt lähteä, olin vain onnellinen uusista upeista muistoista. Voin laittaa tänne kuvia kunhan saan niitä jostain. Koetan taas sopeutua tavalliseen elämään. Otin aikoinani tavoitteeksi tulla yhtä ihanaksi isoseksi kuin omani oli. Niin.

En viikkoon ehtinyt ajatella sen syvemmin asioita. Pari kertaa meinasin romahtaa mutta kokosin itseni. Nyt voin jatkaa Piisamirottailua. Ihmisten kanssa on yllättävän vaikeaa tulla läheisiksi. Alan helposti käyttäytyä samalla tavalla kuin joku toinen jonka seurassa olen. Tahtoisin kovasti puhua omista ajatuksistani mutta alan änkyttää eikä se yhtäkkiä tunnukaan olennaiselta. Ehkä vielä joskus, muutenkin kuin humalassa.
Päihteistä puheen ollen ei ollut ollenkaan tuskaista olla erossa tupakasta. Kaipaan kuitenkin sitä tapaa, joten en aio luopua polttelusta kokonaan.

Heippa palaan taas asiaan, t. kuulemma vähän höperö :D

On parempi jos
Ihmiset eivät välitä
Eivät huomaa
Unohtavat
Silloin en ole heitä
Satuttanut

Älkää huolestuko
Jos en osallistu
Se ei ole
Välinpitämättömyyttä

Ulkopuolinen?
Ei
Minun on hyvä näin
Olen tottunut
Seuraamaan

Minulla on
Ajatukseni
Hymy
Jolla kerron
Sen olevan ok

Puhumaan
En suostu
Kuin humaltuneena
Silloin voisit kuulla
Minut

Mongerrusta jolla on merkitys
Aidompaa mitä koskaan
Päivänvalossa

Mutta eiväthän
He kuuntele

Tiedotus: vihaan kaikkia

Tai no en muutamia ihmisiä. Henkilökohtaisesti en vihaa ketään vaan yleisesti kaikkia ihmisiä. Mitä ihmettä taas, Eerika? Koko päivä on mennyt ahdistuksessa. Siivoan jotta en huomaisi sitä. Jättäkää miut rauhaan. En jaksa olla iloinen ja vitsailla tai tehdä mitään. Sain postissa kutsun Espooseen ravintola-alan koulutukseen. En tahdo mennä sinne vielä, voidaanko siirtää vuodella? Miksi ne halusi miut sinne? Vieraat ihmiset on kaikista ärsyttävimpiä. Lenkkeilevät pariskunnat. Kaupan kassa. Voitteko lopettaa sen riemuitsemisen, ei tässä ole mitään kivaa. Miksi kaikki haluaa olla miun kanssa? Älkää tahtoko. Menkää pois. Unohtakaa miut. Onpas taas dramaattista. Vihaan tätä tunnetta. Miten kukaan, joka vihaa eniten itseään, voisi uskoa toisten pitävän hänestä? Älkää valehdelko. Mitä ovat ne halveksuvat ja säälivät katseet kauniilla sanoilla koristeltuna. Jos pyytäisin, ei kukaan pelastaisi. Joten jos pyydän lähtemään, lähdettekö? En jaksa luottaa. En jaksa olla kiva.

Anteeksi. Huomenna on taas uusi, onnellinen päivä.

Tiistaiaamu on pilvinen. Olin päättänyt vaatteet jo edellisenä päivänä ettei tulisi paniikki. En polta etten haise haastattelussa. Keitän paljon kahvia ja puhelen itsekseni. Tähän on valmistauduttu viikko. Osaan kyllä. Nappaan pinkin kansion kainaloon ja kävelen vielä vähän hermostuksissani. Hylkäsin lävistyskorun jo illalla jotten vain unohda ottaa sitä pois. Kurvaan autolla kaupan pihaan. Radiosta tulee hyvää musiikkia. Tinakenkätyttö. Olen puoli tuntia etuajassa joten odotan hieman. Nyt jos koskaan tekisi mieli savustaa keuhkoja. Vedän syvään henkeä ja astun sisään kauppaan. Ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Heillä ei ole mitään aavistusta. Onnistun pysymään uteliaana ja avoimena. Kysyn neuvoa useasti myyjiltä ja pyörin hölmönä ympäriinsä. Joku nainen harmittelee olevansa tielläni. Päädyn henkilökunnan huoneeseen. Haastattelija toteaa minun olevan ajoissa. Piti varata aikaa eksymiselle. Kysyn mihin voin istua ja sanon sanasen hänelle. Haastattelu alkaa kun toinen työnhakija saapuu paikalle. Hän on kaunis tyttö. Ollut töissä vaateliikkeessä. "Oi vähän kivaa" ihastelen. Annan hänen vastata kysymyksiin ensin. Hän tuntui yllättyneen antamastani huomiosta. Näin hänessä vain halun saada työpaikka. Ei minkäänlaista vastakiinnostusta. Tiedän etten osaa vastata oikeaoppisesti, joten hurmaan haastattelijat läsnäolollani. Tai sitten en. Taas minulle tuotettiin pettymys. Kymmenen minuuttia ja tilanne on ohi. Mies katsoi minua kauemmin kuin toista tyttöä kertoessaan, että jos ei saisi soittoa ei olisi tullut valituksi. Kiitän ja hymyilen niin kauniisti kuin osaan. Astelen autolle ja hymyilen vielä sille tytölle. Hänestä näki että hän oli varma. Purskahdan itkuun. Epäonnistuin.

...Paitsi. Olin uskollinen itselleni. Olin oma itseni. En ehkä saanut sanotuksi kaikkea mitä olisin halunnut, mutta en myynyt valhetta vaan itseäni. En tule saamaan soittoa. Taktiikkani on hatara ja 99% toimimaton. Pitäkööt minua itsepäisenä hölmönä tai minä vaan, jonakin päivänä saan työn johon  etsitään juuri tällaista henkilöä.

Anteeksi että olen surullinen

Hei taas. Valmistujaiset oli viikko sitten. Se oli kaunis päivä. Oon ollu paljon kavereitten kanssa. Matkustellut ja koettanut siivota. Hakenut töitä. Hymyillyt ja ollut ylpeä itsestäni. Kertonut huolistani terapeutille ja nauranut siihen päälle. Olinpa taas höpsö.
Nyt nukun taas yksin. Ja sattuu niin kovasti. Tuntuu että vain satutan ja ajan ihmisiä pois. Alan itkeä kun näen naapureiden askarteleman kortin. Kun he koettavat jutella miulle. Tahtoisin niin paljon olla onnellinen ja kiitollinen. Arvostan ihmisten välittämistä niin paljon etten kestä. Se ei ole teidän syy että olen mitä olen. Ettei iltaisin enää voimat riitä nostamaan suupieliä. Päätin onnistua. Olla pirteä ja reipas. Silti pelkään etten onnistu. En jaksaisi olla enää surullinen. Pelkään tulevaa työhaastattelua niin että oksettaa. En sovi myyjäksi. Olen liian hiljainen ja pelokas. Hyvinä päivinä olen rohkea ja iloinen. Miksi se on miulle niin tärkeää? Pelkään menettäväni kaiken ja itseni jos en ole ystävällinen ja mukava. Tiedättehän te sen jo. Se on niin valtava kuoppa jonka reunalla keikun. Epäonnistuminen on jotakin sietämätöntä. Koska häviän ja epäonnistun aina. Joka kerta päätän onnistua ja nostan toiveet korkealle. Mutta kun se aina tapahtuu. Samalla valmistaudun siihen ja samalla en tahtoisi hyväksyä sitä.
Ikävöin ja välitän. Olen pahoillani. Opettelen.
Voisinpa vain kuunnella ja ihailla. Sydän on kipeä. Rakkaita on liikaa. Yhtäkään ei voisi enää menettää mutta kiintyy yhä enemmän ja enemmän. Tunteita jotka ovat yksin minun. Päiväuniani. Kuinka voin osoittaa ne lempeästi. Kateus, kylmyys, ylpeys. Silloin olet eniten rakastettu. Sinua pelkään eniten.
Kuinka kukaan jaksaisikaan jakaa saati ottaa vastaan mitään näin monimutkaista?

Antakaa miun pitää arvoni. Tämä ei ole itsestäänselvää. Miulle se on totuus. Miksi vakuuttelen?
Olen ikuisuusprojekti.

Pätkiä mielen filmistä

Heippa!


Aattelin vähä kirjotella enne ku kaveri tulee töistä ja sinne pääsee iltaa viettelemään. Aattelin kans tehä Saksa -postauksen, vähän aloitin, mutta jotkin kokemukset latistuvat liikaa kun ne pukee sanoiksi. Aattelin myös ryhtyä auttamaan erästä vanhempaa rouvashenkilöä puutarhanhoidossa, mutta lykkään jatkuvasti hänelle soittamista.

Katsottiin eräs päivä Ainon kanssa leffa nimeltä Little Miss Sunshine. Se oli aika ihana. Eniten jäi mieleen tytön isoisän sanat: "häviäjä on se joka pelkää epäonnistuvansa eikä edes yritä." Mie voin tunnustaa olevani aikamoinen luuseri.

Paitsi yhdessä jutussa oon tullut rohkeaksi. Katson silmiin (ihan "tavallisissa" kohtaamisissa, kuka suuren häpeän tai painostuksen alla voisikaan). Hämmennyn kauheasti, jos joku ei katso. Vaikka itsekin olin samanlainen. Ja otsaan tulee hurja huoliryppy, kun kohtaan surulliset tai pelokkaat silmät, vaikka tunnetta ei muuten ois aistittavissa.

Päätin tässä taannoin nukkumaan käydessäni, että alan puhua vahvalla ja kuuluvalla äänellä. En ole kuitenkaan edes yrittänyt. Pelkäisin olevani liian voimakas jos niin tekisin. Välillä en tahtoisi puhua ollenkaan. Höpisinköhän tästäkin jo aiemmin? Olisin todella onnellinen, jos joku osaisi opettaa miuta. Jossakin turvallisessa paikassa, ettei heti pelottaisi.

Tässä oli pari aika pahaa päivää. Jotka kului vain selviytymiseen. En haluaisi edes välittää voinko hyvin vai huonosti. Suunnittelen aina etukäteen, että joo, huomenna varmasti voin paremmin koska sitä ja tätä. Juuri tällä ohikiitävällä hetkellä oloni on mainio. Valvottu yökin takana. Ehkä se väsymys iskee. Koetan hellittää päänsisäisistä rutiineistani ja pakonomaisesta tarpeesta koettaa pitää vakaata ja hyvää oloa yllä.

Ai joo, sain toimintaterapeutilta runokirjan valmistujaislahjaksi (etukäteen). Mussuteltiin yhessä munkkia ja kahvia myös. Sillä kerralla istuin hetken vain hymy korvissa. Nauratti ja samalla nolotti kamalasti. Niin paljon hän miuta muisti. Joskus vielä osaan iloita ilman epäilyä. Hän myös kysäisi, että tunsinko olevani Saksassa vapaa. Vapauden tunnetta olin usein kaivannut. Ei, en tuntenut.

Kuitenkin, vapauden kirvoittama virne tuntuu kasvoillani pieninä satunnaisina läikähdyksinä. Olen alkanut vapauttaa itseäni omista kahleistani. Sitä ilkikurisuutta, keveyttä, uteliaisuutta. Pikkuisina hetkinä olen itsestäni ylpeä, vaikka muut eivät miuta käsittäisi. Kyllä sen tietää itse jos on vähän kummallinen. Vähän hömelö ja omissa maailmoissaan. Outolinnut laulavat kirkkaimmin, kun heidät hyväksytään, vaikka heidän korkealentoiset juttunsa kiitäisivät raketilla ohi.

Hehe, miul on fiilis et Ainol oli tää plokissa joskus :3