Unessani olet siinä. Olet niin kaunis. ”Miksi pakenet minua?” kuiskaan. Vastaat hymyllä joka saa minut hiljenemään.
Voisimme sekoittaa kenkämme ja järjestää ne eri pareihin. Istuisimme vierekkäin jaloissamme tennari ja korkokenkä. Vaikea arvata, kumpi olisi sinulta. Aamuisin harjaisit hiukseni. Katsoisin peilin kautta vakavoituneisiin silmiisi. Ilmeesi sulaisi oitis lempeään virnistykseen.
Et päästä minua yhtä lähelle, kuin päästät yölliset sattumasi. Kaulakorusi, pisaran muotoisen helmen, sait minulta vuosia sitten. Se kuulemma sopii hopealla verhoiltuun nimettömääsi.
Juoksen ja juoksen. Juoksen kunnes kaadun ja kompuroin ylös. Minua huimaa mutta juoksen taas. Olit jättänyt viestin vastaajaan. ”Olen varma että se potkaisi”, innosta täyttynyt äänesi kantautuu korvaani rakeisena.
Kastaisimme jalkamme kaislikon tuoksuiseen veteen. Nauraen juottaisit lasistasi liian kuivaa kuohuviiniä, sitä halvinta tietenkin. Mansikka litistyisi hampaitasi vasten, kun et voisi lakata hymyilemästä. Ei se olisi liian siirappista, eihän? Makaisimme vatsallamme kuvajaisiamme tutkiskellen. Utuisen harmaat silmäni kalpenisivat omillesi, kristallin kirkkaille.
Rintani pakahtuu poltteesta. Okaat pistelevät kurkkuani kiiveten yhä ylemmäs. "Mikset voi olla minun!" kuulen huutavani, niin raivokkaasti ettei pihauskaan karkaa huuliltani. Ja niin helmasi hulmuaa kilpaa hiustesi kanssa, kun riennät sulkemaan minut syleilyysi.
