Mikä naisissa (tytöissä) viehättää

Huom: Kaikki naiset ovat samanlaisia. Ja täydellisiä. Miehissä ei ole mitään näistä ominaisuuksista. Jotkin asiat ovat täysin sukupuolisidonnaisia. Olen kiinnostunut vain seksistä ja naisvartalosta. Miehissä ei myöskään voi olla mitään hyvää. Todellisuus ja karu arki ovat täysin läsnä tässä jutussa.


-Eka asia mikä varmaan tulee mieleen, on se söpöys!!! Kypsemmät naiset tietenkin on vain upeita.
-Pehmeys. Iho on kuin samettia ja kosketukseen sulaa!
-Tuoksu. Tytöt tuoksuu aina hyvältä. AINA >:(
-Hentous. Tähän liittyy sekin, miten tytöt aina leijailee joka paikkaan kun pojat vaan rymisee ja kolisee.
-Herkkyys
-HALAUKSET! <3 tissit
-Äidillisyys
-Tulinen temperamentti mut myös rauhallisuus (wat)
-Naisen kanssa kykenee nukkumaan vierekkäin. Hän ei vie yli puolta sängystä eikä oo niin painava että alle rusentuu eikä pysty siirtämään!! :'(
-Heleä ja korkea ääni
-Omistaa muitakin kuin sotapelejä ja räiskintäleffoja
-Yllätys, kuinka kaunis tyttö on ilmankin meikkiä :O
-Niiden kanssa voi puhua kaikesta vaikka seuraukset voi olla kohtalokkaita
-Voi juoda erikoisia drinkkejä ilman että se on homoa
-Voi juoda kaljaa ilman että se on lesboa?
-Pehmoiset hiukset, joita voi pyöritellä ja letitellä
-Naiset on yleensä varautuneita kaikkeen! Ja voi lainata niitä ihanimpia vaatteita
-Nainen ymmärtää, jos tahdon vain syödä suklaata ja juoda viiniä


Huh, ei siinä ollut vielä mitään! :D Tulee niin monia asioita mieleen, että ehkä täydennän myöhemmin. Rakastan naisia. Ottakaa netistä varastettuja kuvia:

xx

Eräs lukuisista vaivoistani

Yötä kaikille, tulipa taas mieleen juttu josta voisin jakaa ajatukseni! Tää on vaikuttanut miun itsetuntoon aikalailla ja tuonut jopa painajaisia joskus. Sanooko teille alopecia mitään? Suomeksi siis pälvikalju ja ai että kun tuo sana tuntuu inhottavalta. Joku ehkä ajattelisi, että onpa nolo juttu, miksi edes puhua siitä. Koska en tiedä mistä se tuli ja miksi, päätti vain pilata elämääni vähän lisää vuosia takaperin. Aluksihan miulla oli se tosi raju. Hiuksia lähti paljon ja päälaki oli täynnä kaljuja läikkiä. Ja ne oli isoja. Muistan miten miuta itketti ja raivostutti. Yritin peittää sen parhaani mukaan oudolla jakauksella, pinneillä, pannoilla, ponnarilla. Joskus pystyi pitämään vain tiettyä kampausta jutun salaamiseksi. Kukaan ei saanut koskettaa miun päätä tai hiuksia tai säikähdin ja ärähdin samantien jotain. Mikä teki miusta ehkä vähän enemmän kummallisen.
Mut olin mie silti onnekas. Miulta ois voinu tippua kaikki hiukset ja jopa ripset. Tai lääke ei ois auttanut hiuksia kasvamaan takaisin. Nykyään se tuntuu jo aika normaalilta ja suurin osa kavereista tietää, että miulla on päässä hiuksettomia kohtia. Tuntui tosi vastenmieliseltä koskea niitä alkuaikoina, mutta onneksi ihmiset ei ole kauhistelleet asiaa. Hassua miten moneen vuoteen miulla ei ole ollut täysin hiuksellista päätä! Kohdat vain aina vaihtuu. Heh. Annan ihmisten koskea miun hiuksia jo vapaasti. Vaikka läikät näkyisikin sen takia. Olen tietoinen niiden sijainnista ja pyrin yhä pitämään ne piilossa, vaikken asialle mahda mitään, ei ne kauniilta näytä. Ehkä tää sairaus on yksi syy sille, miksei hiusten leikkuu tuntunut pahalta. Ne miun pitkät ja paksut kutrit oli tavallaan turmeltuneet jo. Välillä miuta surettaa tää juttu. Miksei miulla voi olla normaalit hiukset ja pää? Vannon, että jos jokin päivä huomaan, ettei miun päässä ole yhtään kaljua, että on edes pikkuinen sänki tai jotain niin itken onnesta!!! Oikeasti.

Heh, oon tässä kipeänä kotosalla niin on helppo kirjoitella täällä. Ajattelin viime yönä vielä joskus tehdä sellainen taidenurkkauksen miun kotiin. Missä voisin juoda kahvia tahi viiniä, kirjoitella, piirtää tai maalata sun muuta. Voisi ostaa telineen ja vesiväritkin (niillä saa kivaa jälkeä) kenties. En tiedä jääkö haaveeksi vai jaksanko toteuttaa. Oon melkein jättänyt miun luovan puolen unohduksiin. Katsotaas, löytyisikö mielen sopukoista aineksia pieneen "runon" pätkään.



Minun pitäisi kirjoittaa verelläni
Haavojen koristamista
käsivarsistani päätellen
Suonissani virtaa kuitenkin
kevyen täyteläinen punaviini
Pinot Noirista valmistettu

Olen kotona nyt
Sateen lyödessä raivoisasti
kaksilasisiin ikkunoihini
Avuton helinä
muistuttaa kuinka hyvä
onkaan täällä sisällä
Pelkojeni keskellä
turvassa

Oi raikas syystuulen henkäys
Kerää pois ilakoiva nauru
Sieluni janoaa jo syistä synkkyyttä
Sitä katkeransuloista epätietoisuutta
nousevasta auringosta
Tahdon nostaa suupieliäni
vasta ensi keväänä

Pimeydestä minä elän

"Tää on siun biisi"

Niin se juttu mistä ajattelin aiemmin kirjoittaa. En tiiä ketä kiinnostaa, mutta miulle tää on tosi tärkeää. Eikä se haittaa vaikka ette ymmärtäisi. Eräänä pienessä humalassa vietettynä yönä miun ystävä opetti miuta laulamaan. En ois osannu ikinä arvata, että niin sosiaalisella ja puheliaalla ihmisellä olisi voinut olla joskus samanlainen ongelma kuin miulla. Kuunneltiin siinä ihan tavallisesti Disney biisejä ja ystäväni lauleskeli niiden mukana. Mie tietysti vain hymyilin ja kuuntelin. Kun päästiin Frozenin Let it go -biisiin, ystävä kehoitti, että laula siekin! Miulla meni ihan luu kurkkuun ja iski paniikki. En koskaan ikinä voisi tosissani laulaa toisten kuullen. Karaokekin on hauskaa niin kauan, kun sen ottaa huumorilla. Ja se biisi koskettaa niin paljon miuta, etten voisi laulaa sitä vaan joten kuten. Siinä sitten harjoiteltiin vähän kerrassaan yhdessä. Ensimmäisiä säkeitä en pystynyt laulamaan, koska aloittamisen vaikeus. Hän kertoi omasta biisistään ja pikku hiljaa aloin luottaa, että kyllä hän laulaisi koko kappaleen yhdessä kanssani eikä alkaisi nauraa kun lallattelisinkin yksin. No itkuhan siinä tuli. Olen tosi kiitollinen ystävälleni. Ja laulamisesta tuli tosi hyvä mieli! On ihanaa uskaltaa käyttää ääntään, vaikka menisikin nuotin vierestä. Aion yrittää saada saman rohkeuden heräämään muulloinkin. :) Linkitin tämän kappaleen tänne blogiin joskus aiemmin, mutta en muista, avasinko sitä mitenkään. Se koskettaa miuta siksi niin paljon, koska sain Frozenista kylmiä väreitä. Elsa on kuin ilmetty mie. Ihan oikeasti. Ja miusta ihmisten olisi tärkeää tietää se ja tuntea se yhtä vahvasti kuin mie tunnen. Se vain merkitsee niin paljon. Tiedän miltä tuntuu salailla ja hillitä itseään lähes koko elämän ajan. Pitämään hyvän tytön roolia yllä. Onko teillä jotain hahmoa, joka muistuttaa itseänne? Tai jotakin "omaa biisiä"?

Tässä vielä video (ja kuvaspämmi) muistin virkistykseksi:

Rakastan Elsaa ❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤

Hei

Miulla on mennyt aika hyvin viime aikoina. Tulin vaihteeksi käymään pohjalla. Tuntuu hölmöltä jauhaa samoista asioista täällä. Ruoka ei maistu, hengittäminen on vaikeaa, en kykene siivoamaan tai mihinkään muuhunkaan järjelliseen toimintaan. Oon ollu tyhmä ja antanut taas kaikkeni ihmissuhteille ja auttanut parhaani mukaan. Miten uudet kaverit ymmärtää, etten yhtäkkiä jaksakaan? Miten kukaan muukaan? Kuulostaa katkeralta (sitä olenkin), mutta miksei kukaan hoivaa miuta kuten mie hoidin äitiä monta vuotta? En osaa vaatia huolenpitoa koska pelkään että ihmiset hylkää ja väsyy.  Ei teidän tarvitse lukea näitä miun juttuja.. Kyllä ystävät on paljon jo auttanutkin. Miksi olen itse aina tekemässä kaikkea, vaikka tarvitsisin apua? Eikä kaikilla edes ole läheisiä, täytyy olla kiitollinen. Mie vaan... Tahtoisin että joku kävisi miun kanssa ruokakaupassa. Että uskaltaisin puhua myyjälle enkä ahdistuisi ja pelkäisi. Tai että ehkä joku harjoittelisi miun kanssa soittamaan puheluja. Tai tulisi viemään miut pihalle, kun ihmiset tuntuu uhkaavilta. Ehkä vähän lakaisisi lattiaa. Näyttäisi ettei elämä ole niin helvetin vaikeaa. Olisi tukena. Olisi vain tässä. Valitsin elää omillani, ja täytyyhän aikuisen pärjätä yksin. Mutta kun rohkaisen itseäni, ja tsemppaan että pystyn kyllä, pelko on silti voimakkaampi. Antakaa anteeksi tai jotain. Ei ne ole tekosyitä jos en pysty näkemään teitä tai tekemään jotain. Ja kun olen liian ylpeä puhumaan tällaisesta. Pelkään että miun avuttomuudelle nauretaan. Niin tällaista täällä vain. Enköhän saa kerätyksi voimia jotta pääsen leffaan illalla.

Tavanomaista ajatusten pyörittelyä

Moi kaikille. Nyt kun riparijutut sun muut hulinat on paketissa voisin vähän kirjoittaa.

Olen vähän hukassa asian kanssa joka on iso osa miuta. Siis tän homouden. Luulin olevani ihan sinut sen kanssa mut en tiedä. Lähinnä se tuntuu vaan tavalliselta ja siksi onkin outoa varoa puheitaan tai kohdata kummastuneita katseita. Toisaalta aloin miettiä että jos tykkäänkin miehistä ja vaan kuvittelen. Olihan seurustelu pojan kanssa ihan kivaa sellasta helppoa ja mukavaa. Ehkä elän sellaisessa valheessa että suuremmat tunteet on kohdistuneet naisolioihin. Aivan niin, jos hommaan jonkun miehen kaikki on tyytyväisiä. Sitä olisi helppo "esitellä". Oon kuitenkin tosi pettynyt aina kun ajattelen näin. Tuntuu että pitäisi niin sanotusti tyytyä johonkin. Ei sillä olen aidosti pitänyt niistä ihmisistä keiden kanssa olen ollut. Miksei tää vois olla normaalia ja helppoa... Kyllä miekin tahtoisin tulevaisuudessa kiertää kaikki kissanristiäiset ja kasvattaa muksuja omakotitalossa puolison kanssa.

Onko kaikki muut tällaiset naiset sellaisia jotka ei tahdo lapsia tai joille muuten vain on niin luontaista? Niin ja en tahdo tehdä tästä numeroa enää. Ennen tuntui hienolta kehuskella että tykkää tytöistä. Ehkä olin tyhmänylpeä, ihmisten suhtautumiseen se tieto vaikuttaa kuitenkin. Joidenkin siis. En mielelläni enää oikeastaan kerro sitä tuntemattomille. Tahtoisin niin kovasti puhua äidille tytöistä joista olen kiinnostunut. En vaan pysty. Enkä isälle varsinkaan. Mie tiiän miten paljon hän toivoo miulle hyvää miestä ja perhettä. Toisaalta olen tosi pahoillani siitä mitä olen. Toisaalta miuta surettaa miksei ihmiset voi arvostella miuta itseni puolesta eikä jonkin ominaisuuden.

Nyt loppui ajatus... Jatkan ehkä joskus

En tiedä mikä on vaikeempaa se että muistaa vai se että jotain unohtaa

Halojaa

Ihan ekaksi tällainen oivallus: töykeät ihmiset on sata kertaa miellyttävämpiä kuin ne jotka esittää ystävällistä.

Mie tulin eilen kotiin riparilta. Oli taas ihan mahtava leiri. Jouduin ylittämään omia rajoja. Vaikka välillä oli ikävä kotiin oli tosi hyvä fiilis. Tutustuin ihaniin ihmisiin. Tunsin onnistuvani työssäni. Mutta en ole enää 15-vuotias ja koko ajan ajaudun kauemmaksi. Ei itkettänyt lähteä, olin vain onnellinen uusista upeista muistoista. Voin laittaa tänne kuvia kunhan saan niitä jostain. Koetan taas sopeutua tavalliseen elämään. Otin aikoinani tavoitteeksi tulla yhtä ihanaksi isoseksi kuin omani oli. Niin.

En viikkoon ehtinyt ajatella sen syvemmin asioita. Pari kertaa meinasin romahtaa mutta kokosin itseni. Nyt voin jatkaa Piisamirottailua. Ihmisten kanssa on yllättävän vaikeaa tulla läheisiksi. Alan helposti käyttäytyä samalla tavalla kuin joku toinen jonka seurassa olen. Tahtoisin kovasti puhua omista ajatuksistani mutta alan änkyttää eikä se yhtäkkiä tunnukaan olennaiselta. Ehkä vielä joskus, muutenkin kuin humalassa.
Päihteistä puheen ollen ei ollut ollenkaan tuskaista olla erossa tupakasta. Kaipaan kuitenkin sitä tapaa, joten en aio luopua polttelusta kokonaan.

Heippa palaan taas asiaan, t. kuulemma vähän höperö :D