Lähdet aina niin kauas. Se on sinun luonteesi, et voi jäädä paikallesi pitkäksi aikaa.
Me olemme tavallisia. Silti sinä et pelkää kurkotella tähtiin.

Hetket ajassa pysähtyvät ja jäävät kaikkeuteen elävinä muistikuvina.

Mietin kauan, miksi olen jättänyt kesken niin monta orastavaa rakkautta.
Sinä olet minun täyttymätön unelmani.

Päikkäripöpperö

Voikohan johtua kofeiinittomuudesta, että nukahdin äsken kissani viereen sohvalle?

Viikon päästä alkaa miun harjoittelujakso hoitokodissa. Vuorotyö jännittää aika paljon, sillä elimistöni on aika herkkä. Jos teillä on jonkinlaista kokemusta palvelukodissa tai vastaavassa paikassa työskentelystä, olisin todella kiitollinen että jakaisitte kokemuksianne minulle.
En esimerkiksi tahtoisi ollenkaan jakaa lääkkeitä vaan lähinnä pitää seuraa vanhuksille. Olen valmistautunut pitkään tähän jaksoon ja uskon sen sujuvan ihan hyvin, vaikka varmasti päivät tulevat olemaan väsyttäviä. Virheitä ei pitäisi pelätä, enhän muuten tule hyväksi hoitajaksi...

Toinen mielessäni pitkään pyörinyt asia on oman koiranpennun hankinta. Hupsuna laitan tavaraa kirpparille ja nettiin myyntiin, jotta pienessä kodissani olisi mahdollisimman vähän vaaranpaikkoja pennulle. Koiranomistamistarinoita kuulisin myös mielelläni! Olen aivan ihastunut Welsh Corgi Pembrokeen, mutta lähialueellani pentuja on tiedossa kesä-syksyllä, sekä suuren kysynnän vuoksi kasvattaja ei minulle voinut pentua varmasti luvata.
Tunnen olevani valmis niin suureen vastuuseen, mitä pennun ottaminen merkitsee. Sitä ei aluksi saisi jättää yksin, sen kouluttamiseen kuluu aikaa ja lenkille tulisi lähteä myös huonolla säällä. Äitini vihjailee, että pentukuumeeni johtuu oikeasti vauvakuumeestani... Rohkenen kuitenkin olla hieman eri mieltä. Ehkä kaipaan ympärilleni melskettä ja rakkaita ihmisiä sekä eläimiä. Uskon myös, että kisuni tottuisi pentuun, sillä sen arkuus on vähentynyt vuosien varrella.

Tiedossa lienee jatkossakin hauva-, vauva- ja vanhushömpötystä.

Humpuukista lörpöttelyä

Aloitin lukemaan Ronald Siegelin kirjaa Tässä ja nyt. Aiheena on ilmeisesti jonkin sortin mindfulness, tietoinen läsnäolo.

Pysähtyminen ja vain oleminen on todella vaikeaa. Muutaman sivun luettuani päätin keskittyä kissani silittämiseen ja sohvalla istuskeluun. Mielessäni aloin kuitenkin suunnitella sämpylöiden leipomista. Olo tuntuu helposti tylsältä, jos vain on. No, seuraavaksi koetin keskittyä täysillä siihen mitä teen: laskin kahvimitallisia keittimeen, mutta tuntui todella hölmöltä tehdä jotain jo niin automatisoitua niin intensiivisesti.

Toisaalta tuntuu hyvältä ja oivaltavalta tehdä jotain niin tavoista poikkeavaa. Kirjan alussa kerrotaan siitä, kuinka me ihmiset keskitymme ympärillämme miellyttäviin ja epämiellyttäviin asioihin, niihin jotka herättävät meissä joitakin tuntemuksia. Pyrimme pitämään yllä hyvää oloa ja nautintoa sekä välttämään ikäviä asioita. Eräässä harjoituksessa tuli palauttaa mieleen kaikki päivän aikana ajatellut ikävät asiat. Osa alkoi huvittaa miuta, ne tuntuivat jo nyt niin pieniltä ja hupsuilta huolenaiheilta.

Mutta kuinka oppisin olemaan jatkuvasti varautumatta epäonnistumisiin ja katastrofeihin?
Esimerkiksi joogatessa kun keskityn juurikin pelkkään olemisen mystiikkaan, oloni on eheä ja vahva. En kuitenkaan osaa päästää irti muutoksiin valmistautumisesta.

Vaikka kaikki olisi paremmin kuin hyvin juuri nyt, mieleeni tulee jotain uutta ilonaihetta esimerkiksi ensiviikolta. Saatan myös stressaantua, koska tahdon pitää hyvästä tunteesta kiinni. Suorastaan hämmästyin siitä, kun tajusin miten paljon oikeastaan vain elän elämääni eteenpäin päässäni. Ajatukseni ovat hieman ristiriitaiset, sillä ainakin luulen nauttivani suunnittelusta. Kyseenalaistan haluni alkaa elää hetkessä, sillä en kuitenkaan tahdo jäädä paikoilleni. Pelkäänkö menettäväni jotain, jos en ole koko ajan tekemässä? Vai pelkäänkö kohdata itseni virikkeettömässä ympäristössä? Olenko ymmärtänyt tietoisen läsnäolon idean aivan väärästä näkökulmasta?

Mitä sinä ajattelet?

Ei-niin-salainen -salaisuuteni

Hei.

Miulla on asiat nykyään tosi hyvällä mallilla. Tätä kaipausta on kuitenkin kestänyt yli vuoden, siis kun aloin kiinnittää siihen huomiota. Miulle tuli tunne, että ehkä kirjoittaminen saattaisi auttaa.

Kaipaan todella kovasti omaa lasta. Monet nuoret aikuiset varmasti haaveilevat perheen perustamisesta. Hoen kuitenkin itselleni, että täytyy ensin elää nuoruutta ja itseään varten, jotta myöhemmin pystyy omistautumaan pienelle ihmeelle. Tässä istuessani miulla nousi pala kurkkuun. Vielä vuosia odotettavana... Ensin käyn koulun loppuun, sitten tienaan töissä vähän rahaa, jotta voin tarjota pienokaiselle vakaan kodin taloudellisesti.

Ajattelen usein myös vaikeita hetkiä, joita vanhempana tulisin kokemaan. Stressaantuisin varmasti öisestä heräilystä, huolestuisin kehittyisikö lapseni normaalisti ja jännittäisin, osaisinko tunnistaa hänen tarpeensa. Tänään päivällä hakiessani leivoksia kahvilasta, kuvittelin kuinka ilahduttaisin miestäni ja lapsiani samalla lailla. Tällaiset mietteet saavat minut todella sekaisin. Kysyn itseltäni vain: miksi? Miksi en voi keskittyä elämään nyt, miksi mieleni rientää jo tulevaan. Miksi en malta odottaa?

Uuden elämän alku on varmasti unohtumatonta. Odotan sitä onnea, kun näen hänen ensimmäisen hymynsä. Kun tunnen hänen untuvaiset hiuksensa kasvojani vasten. Kun saan olla todistamassa sitä uuden oppimisen riemua. Odotan vihlausta rinnassa, kun pienokaiseni ensi kerran kaatuu omilta jaloiltaan. Lohduttomia hetkiä, kun hän itkee tai suuttuu kaikilla voimillaan. Odotan nolostumista, kun en osaa toimia lapseni kanssa kuten muut ehkä odottavat. Odotan turhautumista, kun tiskivuori vain kasvaa kilpaa pyykkikukkulan kanssa, koira tahtoo ulos, lapseni toteuttaa itseään piirtämällä seiniin sekä tahtoo auttaa kastelemalla kukat (koko parketin), kaupassa täytyisi käydä ja mies viettää poikien saunailtaa... (taaai ehken niin innolla odotakaan näitä päiviä) :D

Joka tapauksessa, vaikka hänestäkin ajallaan tulee kuriton teini ja huoleni vain lisääntyvät, en voi kuvitella  mitään yhtä täydellistä kuin hän. Nyt taitaa tulla itku. Hetkinen, tulee sittenkin olemaan jotain yhtä mahtavaa... hänen sisaruksensa.

Projekti

Tuntemattomat

Aion vähän hehkuttaa, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka avuliaita ihmisiä on ympärilläni!
Muutama ehkä huvittavakin juttu miulle on sattunut, mutta arjen sankarit eivät jättäneet miuta pulaan.

Tänään äskettäin aioin lähteä ajeluttamaan Puntoani, ettei se ihan paikoilleen jumahtaisi. Aluksi tiedossa oli lumijäämössön lapioimista ja liukastelua. Starttasin ja sain autoa käännettyä, eikä se sen enempää liikkunut. Viereisestä rapusta urhea lenkkipukuun sonnustautunut ritari riensi tarjoamaan työntöapua ja ohjeisti miuta pääsemään jäisestä kuopastani pois. Oli siinä ohikulkijoille naurunaihetta.
Kaarani kanssa toheloin aikaisemminkin. Polttoaine loppui Prisman parkkipaikalla, muutaman metrin päästä ABC:n tankkauspisteeltä. Kaikesta tietämättömänä täytin ensin juomapulloni bensalla, joka valui tankista ohi. Sitten aloitin raivoisan työntöurakan, ykkösvaihde päällä. Siinä aikani huhkin kunnes hieman vanhempi urho tarjosi apuaan, onnekseni, sillä Prisma oli jo kiinni ja parkkis muuten aivan autio + kännykästä akku lopussa. Onnellisesti sain autooni löpöä ja kiittelin halausten kera pelastajaani.
Vähän aikaa sitten kaupassa asioidessani kurkottelin Kuplis-pulloa ylähyllyltä, kaikki jäljellä olevat sijoitettuna tietenkin taaimpaan nurkkaan, ja jälleen ilman pyyntöä pitkänhuiskea herrasmies ojentautui antamaan pullon miulle.

Olen suorastaan hämmentynyt tästä vilpittömästä avuntarjonnasta. Yritän parhaani mukaan välttää joutumista tällaisiin tilanteisiin, mutta oon aika reikäpää. Onneksi ihmiset ovat niin mahtavia.

Kiitollista ja lähimmäisenrakkaudellista viikonloppua arvokas lukijani!

Tuolla puolen

Unessani olet siinä. Olet niin kaunis. ”Miksi pakenet minua?” kuiskaan. Vastaat hymyllä joka saa minut hiljenemään.

Voisimme sekoittaa kenkämme ja järjestää ne eri pareihin. Istuisimme vierekkäin jaloissamme tennari ja korkokenkä. Vaikea arvata, kumpi olisi sinulta.  Aamuisin harjaisit hiukseni. Katsoisin peilin kautta vakavoituneisiin silmiisi. Ilmeesi sulaisi oitis lempeään virnistykseen.

Et päästä minua yhtä lähelle, kuin päästät yölliset sattumasi. Kaulakorusi, pisaran muotoisen helmen, sait minulta vuosia sitten. Se kuulemma sopii hopealla verhoiltuun nimettömääsi.

Juoksen ja juoksen. Juoksen kunnes kaadun ja kompuroin ylös. Minua huimaa mutta juoksen taas. Olit jättänyt viestin vastaajaan. ”Olen varma että se potkaisi”, innosta täyttynyt äänesi kantautuu korvaani rakeisena.

Kastaisimme jalkamme kaislikon tuoksuiseen veteen. Nauraen juottaisit lasistasi liian kuivaa kuohuviiniä, sitä halvinta tietenkin. Mansikka litistyisi hampaitasi vasten, kun et voisi lakata hymyilemästä. Ei se olisi liian siirappista, eihän? Makaisimme vatsallamme kuvajaisiamme tutkiskellen. Utuisen harmaat silmäni kalpenisivat omillesi, kristallin kirkkaille.

Rintani pakahtuu poltteesta. Okaat pistelevät kurkkuani kiiveten yhä ylemmäs. "Mikset voi olla minun!" kuulen huutavani, niin raivokkaasti ettei pihauskaan karkaa huuliltani. Ja niin helmasi hulmuaa kilpaa hiustesi kanssa, kun riennät sulkemaan minut syleilyysi.

Excited

Dysthymia

Miksi minun pitäisi uskoa likaisia valheitasi, jotka hymysi taa piilotat? Haluat vain suojella minua, sanot, suojella meitä. Emme ole enää tiimi, emme koskaan olleet muuta kuin pillipiipari ja hänen surkea hiirensä. En juokse syliisi peläten maailmaa, sitä kuvaa jonka rakensit niin suurin ja vanhurskain elein että minua oksettaa.

Sinä et tarvitse muita rakas. Jää luokseni. Pidän sinut turvassa ilkeiltä ystäviltäsi. 

Mutta mutta, tuo mekko tekee hallaa muodoillesi, parasta lähteä vain kotiin. Ostin sinulle suklaata kulta. 

Miksi tulit takaisin? Sinä yksin et ole mitään, ilman kohdetta ivalliselle mulkoilullesi, ilman nöyryytettävää ihmisriepua olet vain mauton ja väritön muisto! En pelkää murskata jalkaasi oven välissä. Tunnen enää silmitöntä inhoa. Sinä väitit, että ansaitsin ne kaikki veitseniskut ja lyönnit. Makasin lattialla anellen armoa, nikotellen elimistöni kuivuttua kyynelistä.

En päästä sinua. Rakastan sinua niin paljon. Sinä tarvitset minua, et voi jättää minua. 

Kiitos näistä vuosista. Kirjoitan sinulle.

Salli minun

Mitä ahnaammin voittoa tavoittelen, sitä varmemmin minun on valmistauduttava häviöön.
Lupaan vastedes pitää lupaukseni. Rehellisyys on sitä paitsi hyvin suhteellinen käsite. Ollako rehellinen itselle vai jollekulle toiselle? Jos siis otan vain ihan vähän...

Minun polttamallani maalla, vaivalla tallotulla tuhkalla kasvaa keto-orvokkeja. Värähdän hermoratojen läpi ryöpsähtävän dopamiinin vaikutuksesta. Sinä näet sen minkä minäkin. Jos et ota minua vastaan, putoan välitilaan. Ratakset loksahtavat paikoiltaan. Häipykää maailmastani, viekää kukkanne minne ne kuuluvatkin, revittyinä kimppuina vainajille! Lähden, jotta unohtaisit, en palatakseni palamaan liekkeihisi.

Minä
Olen
Ääreisverenkiertoni tyrehdyttänyt.

Something's missing

Rakastan pitkiä bussimatkoja. Ihmisiä, jotka hyvällä tuurilla istuvat jokainen ikkunapaikalla. Kuuntelen tasaista hurinaa ja kolahduksia. Vihdoin voin laittaa kuulokkeista soimaan ikivihreän Egotripin Matkustajan. Uppoudun ajatuksiini. Tässä olen, enkä muuta voi. Voisin rikkoa lasin oheisella vasaralla ja siitä tulisi hätätilanne. Luotan elämäni ja suuntani yhden ihmisen käsiin. Entä jos kuljettaja päättää kääntää ratista, kun navigaattori käskee kääntymään oikealle, kun ukko on itse naukkaillut votupullosta ja unohtanut reitin? Nyt näkyy puita ja sumua. Kuvittelen pääseväni kauas kaikesta. Että perillä odottaa vain tuntematon. Mitä silloin tekisin? Etsisin varmaan vessan, linja-auton vessaa en käytä. Nyt tajusin sanan linja-auto. Sehän kulkee aina tiettyä linjaa. Hah!

tarvitsen vain lasin halpaa viiniä ja musiikkia

tunteakseni tuoksusi

syksyn lehdet

kirjan sivut

ja villapaita

hyppysellisellä inkivääriä

Likat Tampereella

Tervehdys!

Viime viikonloppuna Sara tuli meille kylään. Lähettiin lauantaina ajelemaan Tampereelle PMMP:n soidessa ja punapäänaiseni sateenkaarisukkia neuloen. En ollut vielä koskaan eläessäni eksynyt kyseiseen kaupunkiin! Yllätyin, miten iso keskusta siellä on.

Kissakahvila Purnauskis, Viiru-kissa, Saran kisucappuccino ja miun vihreäteejuoma maidolla ja agavesiirapilla, joka olikin aikamoinen makuelämys... 

Keltainen talo oli niin taiteellinen, että halusin siitä kuvan. Anteeksi, jos se oli jonkun koti. Ruohonjuuresta ostin noita pesupähkinöitä ja ne toimivatkin aika hyvin, sekä kookosöljyä Saran painostuksesta (ei oikeesti) naamarasvaksi. Käytiin heti kahvilasta päästyämme syömässä kasvisravintola Gopalissa, emme niinkään nälkäämme vaan päästäksemme sateelta suojaan (köh köh). Tykkäsin heidän systeemistään, kun ruoka maksoi sen painon mukaan eli sai syödä sen verran kuin tarvitsi. Ja oli muuten tosi hyvää! Mitähän se outo jauhe oli, jota kuului laittaa teehen?

Reissu oli oikein kiva, vaikka rahaa taas yllättäen paloi. Kiitos muruselleni matkaseurasta. Tämän viikonlopun mie olenkin yksin kotona! Saas nähdä mitä oikein keksin.

Käännä pää taakse.
Katse ylös tähtiin.
Irrota jalat.
Irrota kädet -jos uskallat.
Sulje nyt silmäsi.
Tunne voimistuva viima.
Kai muistit tarkistaa,
ettei edessä ole esteitä?

"Mä alan tanssia hieman
Kun on lämmin olla
Tunnen maankuoren liikkuvan
Mun jalkojen alla
Ja niin mä tiedän olevan jotain,

joka saa meidät-"

Erään perjantain ajatuksia

Ensimmäinen jakso lähihoitajakoulua alkaa olla pian takana, ja tuntuu että olen oppinutkin jotain kasvatuksesta. Monet tunnit aiheuttivat vauvakuumetta! En malta odottaa työssäoppimista ja uusiin lapsiin tutustumista. He ovat valona miulle synkän syksyn tehdessä tuloaan.

Olen kotiutunut Jyväskylään tosi hyvin. En tunne vielä kaupunkia juurikaan, mutta koetan etsiä aina uusia paikkoja täältä. Tänään oli tosi kaunista, kun lehdet lenteli puista.

Pitkään olin aivan hulluna uuden kotimme sisustamiseen. Nyt kun kaikki maallinen omaisuuteni on enemmän tai vähemmän paikallaan, pääsen keskittymään muihin asioihin. Tahdon elää päivä kerrallaan, ottaa vastaan uusia haasteita. Niitä kyllä varmasti riittää.

Mennessäni kouluun ja palatessani kotiin näin huolestuneen oloisen ihmisen. Mieleni teki kysyä, oliko hänellä kaikki hyvin. En voinut olla miettimättä, että mitä jos hän olisikin tarvinnut kuuntelijaa, ja kävelin vain ohi, kuten monet muutkin. Murehdin, kuinka voisin vaikuttaa ympäristööni positiivisesti. Minulla on palava halu olla läsnä joka sekunnissa. Kotona tosin uppoudun ajatuksiini. Olenkohan silloin läsnä itselleni? Miulla olisi about miljoona kysymystä, eikä yhtään vastausta. Saatan alkaa käyttää blogia taas aatosteni jäsentelyyn. Kiitos ja anteeksi siitä, että pidän tätä julkisena. :D

xx

Tutkimusmatka pt1

Onpa aika kulunut nopeasti!

Heippa kaikille, jotka ovat urheasti jääneet seuraamaan miun höpötyksiä huolimatta siitä että allekirjoittanut on ollut kadoksissa sanaakaan sanomatta. En osaa oikein kirjoittaa näin pitkän kirjoittamattomuuden jälkeen, mutta yritetään!
Miun elämässä on ollut paljon muutoksia. Hyviä sellaisia oikeastaan. En ole kokenut itselleni tarpeelliseksi käydä kirjoittamassa ajatuksia tänne. Ne eivät oikeastaan muotoutuneet samalla lailla tekstin muotoon kuin ennen, jos ymmärrätte.


Vuonna 2015 on ehtinyt tapahtua PALJON:

-Aloitin psykoterapian, jota onkin enää kaksi kertaa jäljellä...
-Lopetin tupakoinnin
-Olen ollut työkokeilussa päiväkodissa
-Seurustelen erään parhaimman ystäväni kanssa
-Muutama haitallinen ihmissuhde on jäänyt taakse
-Äitini ja hänen miehensä muuttivat uuteen asuntoon
-...eli pääsin eroon kaikesta vanhasta muistuttavasta
-Raivasin tavaroita myös omassa kodissani
-...joka on pian yhteinen koti poikaystäväni kanssa
-Harjoittelen rohkeutta ja sosiaalisuutta
-Herään aamuisin aikaisin!
-Luotan tulevaisuuteen
-Pelaan Xboxilla Haloa, vaikka olin vannonut uskollisuuteni pleikkarille
-Haaveilen koirasta, lapsesta ja isosta kodista :-D
-En tarvitse paljon aikaa yksinoloon
-Äänestin!

Sekä monia muita vahvistavia asioita. Paljon on vielä haasteita edessä, kuten pääsykokeet, raha-asiat tai se pirun autokoulun viimeinen vaihe....

Blogia käyn yhä päivittämässä, mutta en välttämättä samalla lailla kuin ennen. Tahdon kuitenkin auttaa, jos teillä on joitakin vaikeita asioita meneillään elämässänne. Toisaalta olen aika arvaamaton, joten saatan kirjoitella tänne useinkin. :O Luulen, että ehkä voisin ottaa enemmän valokuvia, niin kuin blogin aikaisempina vuosina. Näkemisiin, siis!


PS: Tää kappale sai miut herkistymään
Haloo Helsinki! -Kevyempi kantaa


Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras On ekat sanat joita kuulet päivittäin, muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painu alemmas ystäväin, ja se kaiken sulta syö ja heti perään mielen lyö ja sanoo sä pystyt parempaan Ja kun putoaa höyhenvyö, alkaa ikuinen yö Sä pääset aikaan suurempaan Sä haluat pois, sä haluat pakoon Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää Sä haluat pois, kun et pystykään, kaikkeen mitä pitää yrittää Te tartutte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en, että sut on kevyempi kantaa hautaan Tää turruttaa tunteen, ja tää vie tehon Ne samat sanat kuulit aina päivittäin Koin hennon otteen, näin väsyneen kehon Pelkäsit liian liian paljon ystäväin Olit kaunis kuin tiikeri, jonka raajoja koristi, viivat viivojen perään Ja mä tahdon uskoa, että ois vielä toivoa, joka aamu kun herään Sä halusit pois, sä halusit pakoon Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää Sä halusit pois, kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en että sut on kevyempi kantaa hautaan Ja mä muistan, kuinka tahdoit lähtee tähteä afrikasta etsimään Ja mä muistan kuinka paljon, kuinka paljon jaksoit joskus niin yrittää Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää Niin tiedän pääsit perille elämään Sä halusit pois, sä halusit pakoon Mä tajuun ja mä koitan ymmärtää Sä halusit pois, kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan Nyt mä ajattelen ja ääneen sanon sen, että sut on kevyempi kantaa hautaan Sut on kevyempi kantaa hautaan PPS: Mie en enää halua pois.

Aika pinnallista

Kaikkihan tietävät meitä ihmisiä olevan niin pieniä ja suuria, mustia ja valkoisia kuin hentoja ja vahvoja. Mutta eivät ominaisuudet siihen lopu! On säyseän harmaita, räiskyvän kirkkaita, jopa läpinäkyviä ihmisiä. Joillakin ääriviivat ovat vahvat, toisilla häilyväiset. Toiset ovat teräksisen kovia, ehkä piikikkäitäkin, toiset kimmoisia ja pehmoisia.
Minulla on kiiltävä peilipinta. Väkijoukossa erotun paremmin kuin läpinäkyvät, mutta aiheutan toisinaan hämmennystä. Olen usein pidetty, sillä ihmiset myhäilevät tyytyväisinä kohdatessaan omat hyvät puolensa. Minusta muistetaan aina erilaisia piirteitä. Itseinhossaan ihmiset nyrpistelevät ja tiuskivat minulle. Parasta on, kun minut pyyhkii oikein puhtaaksi jotta saa ihailla itseään tuntikausia. Jotkut pelästyvät ja karttavat katsomasta minua. Minut on usein isketty säpäleiksi. Siten en miellytä ketään! Uudelleenliimattuna olen vähän säröinen. Tuttavapiirini vaihtuu sitä mukaa, kun ihmiset kyllästyvät samanmieliseen seuraan, tai eivät kestä omaa vääristynyttä kuvajaistaan. Kun minun kanssani jää tekemisiin pidemmäksi aikaa, heijastukseni tosiaan alkaa muuttua. Siitä tulee jotakin sinulle vierasta. Älä pelkää, et itse ala näyttää erilaiselta, se on vain kulumaa.

Millainen on sinun pintasi?

Liibalaaba-kafka-oksennus

Mitä yritän kertoa
Pienillä kuiskauksilla

Osaan jo liiankin
Taidokkaasti kiertää

Minusta on tullut
Valhe.


Hermoradat lienevät poikki
Akselilla aivot-lihakset

Lasin rikkovaa kirkunaa
Ylilangoitettu marionetti

Tervaa tihkuvat arvet
Verihyytymä.